Hapottaa, hajottaa, mutta ei harmita. Tervahiihto oli yksi tämän kauden kannattavista kisoista, jos ajattelee jälkiviisaasti. Kisa päästiin jauhamaan läpi hyvissä olosuhteissa, kahtena n 31-kilometrin lenkkinä. Edellisenpäivän räntäsade ja nollakeli oli muuttunut auringonpaisteeksi ja melko liukkaaksi pakkaskeliksi. Mikäpäs se oli vallitsevissa olosuhteissa kilpasarjan akkojen ja ukkojen kirmata klo 09:00 ladulle…
Matkaa tehtiin tasaisen matkavauhdin periaatteella, jonkin näköistä vuorovetoa apuna käyttäen, naiset kuitenkin säästyivät vetopuuhilta, toisin kuin Kiinan Wasaloppetissa tammikuussa…! Oma kisa sujui ihan mukavasti 50-kilometriin asti, missä alkoivat ensimmäiset viitteet nopeasta energiavarastojen tyhjenemisestä. Kun samoille kilometreille Kopakan Heikki ajoitti räväkän iskunsa, niin olin nopeasti kärkiletkan takana, todella pitkässä jojossa. Sain kuitenkin pakotettua itseni hiihtämään kärkiletkan kiinni Sankivaaran nousujen jälkeen ja olin jälleen mukana letkassa noin 5-kilometriä ennen maalia. Loppukilometreillä ei tapahtunut mitään ihmeellisiä iskuja. Mursun Esa vain näytti muille mallia tappavan kovasta matkavauhdista. Letka katkesi yhtäkkiä takaani ollessani Esan perässä kilpailun toisella sijalla. Viimeisellä kilometrillä nähtiin ero kahden eri hiihtäjätyypin välillä, ja ero kallistui sen hiihtäjän puoleen, joka on keskittynyt vuosia harjoittelussaan kestävyysominaisuuksien systemaattiseen kehittämiseen Kirintövaaran maisemissa, tulisten rinttivetojen ja maksimipenkin sijaan. Eli Esa kääri kisan voiton, ennen meikäläistä ja Kymäläisen Kimmoa.
Loppukommenttina voinen sanoa, että kisan viimeiset 15-kilometriä olivat meikälle tervanjuontia, vaikkei baanalla vallinnutkaan enää erigeepperikeli ja suksistakin huoltomies oli eiliset tervaliisterit puhdistanut. Jospa se kuitenkin tällä viimeistelyllä kuninkuusmatka Kuopiossa sitten tärähtää maaliin asti hyvällä sykkeellä, onhan siellä yli kympin lyhempi matka ja melkein puolet kisareitistä on pelkkää alamäkeä. =) Palaamisiin!
-Koo
